Perjantaina nousin klo. 4.00 ja suhauttelin kahdella lentokoneella ja vuokra-autolla Väröbackaan Göteborgin lähelle pentutreffeille. Päivästä tuli pitkä (kotona vasta 02.00 seuraavana yönä), mutta se oli kyllä sitäkin antoisampi. Oli ihana tutustua uuteen kasvattajaan ja oli huikeaa tuntea itsensä niin tervetulleeksi! Kiitos Maria!
Meg-äippä osottautui valloittavaksi koiraksi - olisin voinut ottaa sen mukaani oitis! Se oli liikuttavan sympaattinen, kellahti heti syliin, kun vain kumarruin pentuja katselemaan. Ja emon roolinkin se näytti handlaavan paremmin kuin hyvin. En muista, että olisin ikinä nähnyt narttua, joka noin aktiivisesti yrittää leikkiä pentujen kanssa. Toki se hiukan kurmuuttikin jotain pennuista, mutta pääosin se oli ääri kärsivällinen maitobaarin pitäjä.
Marian muut koirat eli Pinna (Megin reilun vuoden vanha tytär) ja Bobbe (3-v AK-uros) olivat myös oikein mukavasti käyttäytyviä ja Pinna oli tosi nopea! Oli kiva katsella, kun Maria tokotteli koirineen ja näytti sekä Megillä että Pinnalla myös paimennusta hieman. Siitä en tosin juurikaan ymmärrä, mutta hienoa yhteistyötähän se oli.
Sain 4 poikaa syynättäväkseni. Jätimme sinisen pojan heti pois laskuista, sillä ko. väriin voi liittyä heikko karvanlaatu ja Maria oli muutoinkin sitä mieltä, että ko. poju on liian rauhallinen toko-koiraksi, paimeneksi se sopii sitä vastoin huomattavasti paremmin.
Isona joukkiona kaikki penskut leikkivät loistavasti. Kaikki niistä tekivät omia tutkimusmatkojaan ja kaikki kävivät kiipelemässä sylissäni. Raesateen hakatessa peltikattoa pentujen meno hiukan litistyi ja hidastui hetkeksi pahimman ryöpyn aikana, mutta palautui pian ennalleen.
Sain poikaehdokkaat yksitellen mukaani satulahuoneeseen, jossa ne eivät olleet aiemmin olleet. Isot pojat (Punapepa & Viherniska) olivat itsenäisiä tutkaillessaan uutta tilaa, tulivat luokse suhteellisen ripeästi ja hiukan kiinnostuivat haistamaan paperitolloa, jonka vieritin maata pitkin eteenpäin. Sylissä ne olivat rentoja aika pikaisesti. Pienemmissä pojissa oli enemmän eroa. Viherpeppu oli kaikista epävarmin. Se jäi ovenrakoon piipittämään eikä juurikaan halunnut liikkua. Tuli kuitenkin luokseni, kun kutsuin sitä, mutta oli siinä vieressäkin kovin levoton. Paperipalloa se ei edes vilkaissut ja sylissäkin sitä tuppasi hiukan ahdistamaan. Muissa tilanteissa kyseinen pentu oli kuitenkin aivan valloittava hännän heiluttaja. Kun sen otti syliin, sen häntä paukkui niin kovaa, että ihan isolta koiralta kuulosti. :) Pienemmistä pennuista toinen eli Punaniska teputti ovelta suoraan luokseni eikä halunnut lähteä huonetta tutkailemaan. Se hiukan vilkaisi paperitolloa, mutta ei halunnut lähteä sitä tarkemmin katsomaan. Sekin pyrki syliin oitis, mutta oli kokonaisuudessaan vähemmän ahdistunut kuin Viherpepa.
Juttelimme Marian kanssa vielä pitkät tovit kaikkien poikien nukkuessa jaloissamme samaisessa satulahuoneessa. Kun menimme huoneeseen porukalla, pennet touhusivat keskenään eikä huoneen salaperäisyys enää vaikuttanut niihin keneenkään. Luottavaisia vesseleitä siis.
Vaikeita päätöksiä. Periaatteessa isot pojat tuntuivat ensin kaikista "parhaimmilta" pienen testini perusteella, mutta yön yli nukuttuani tulin siihen tulokseen, että jompi kumpi pikkuisista voisi kuitenkin olla se mun pentuni. Kelpiethän irtoavat tunnetusti helposti omistajastaan, mutta kontaktinpito on se haastavampi puoli. Tokokoiriksi nuo pikkuiset voisivat siis kuitenkin olla sopivampia. Ja hyvin irtoava, mutta huonosti kontaktia pitävä koirahan mulla jo on! Toisaalta arkuus on myös se Ihkun heikkous, jonka kanssa olen joutunut tekemään kovasti töitä ja se pelottaa mua. Tämän takia Punaniska taitaa olla nyt 1. sijalla, Viherpepa 2. ja isot pojat heti niiden jälkeen.
En tee päätöstä kuitenkaan yksin, sillä DNA-testien tulokset vaikuttavat vielä yhden pennunottajan päätökseen. Ja onneksi uskon, että Maria haluaa etsiä minulle parhaan mahdollisen pennun. Seuraavat 2 viikkoa näyttävät varmasti, mikä penskuista on mulle paras, ja tässä uskon kyllä Marian mielipiteeseen. Olimme niin samoilla linjoilla koirien kasvatuksesta ja koulutuksesta, että tapaaminen sujui ikään kuin vanhan ystävän näkeminen. Ihanaa! Jo nyt harmittaa, että emme asu samassa maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti