Helmikuukin hurahtaa

Helmikuukin on jo loppupuolella. Aika juoksee kuin hirvi…

Aloitin kuukauden 3 treenin seteillä aina 3 päivää ja alku sujuikin ihan ok. Kävin läpi aikalailla kaikkia liikkeitä (ohjatusta vain merkkitreeniä) ja homma tuntui hyvältä. Mutta… sitten taas kaikki muuttui.

Kävin Vappu Alatalon yksärillä 9.2. ja siellä kävimme asioita läpi niiltä osin, kuin en ehtinyt kysellä siellä Sika-areenakoulutuksessa. Aiheina olivat koiran sitouttaminen, mitä tehdä, jos koira ei reagoi, mitä tehdä latenssin kanssa ja kuinka treenata kokonaisuuksia. Lisäksi kävimme käytännössä läpi mm. häiriöihin reagoimista ja puhuimme paljon siitä erosta, kuinka osa koiran toimista tapahtuu puhtaasti autonomisen hermoston kautta, osa on tietoisia ratkaisuja. Nämä asiat ovat tärkeitä erottaa toisistaan, sillä vain siten niitä voi ruveta muokkaamaan järkevästi.

Hanskaan jäi päällimmäisenä ajatus siitä, että mun täytyy analysoida ja katsoa, mitä koira antaa. Ei niinkään keskittyä vain treenisuunnitelman läpiviemiseen! Ja tän mä todella tunnustan! … aina vaikeuksien tullessa, kiihdytän vain omaa vauhtiani ja rupean toteuttamaan treenisuunnitelmaa ilman ajatuksen häivää… 

Lisäksi puhuimme paljon sheippauksesta ja sen vaikutuksesta koiran turhauman sietoon. Ja käytännössä huomasin, että  mä en todellakaan ole puhtaasti sheipannut Freddeä vaan ennemminkin yhä lisääntyvässä määrin langennut houkutteluun… ja sitä kautta olen itse asiassa onnistunut sheippaamaan koirasta hyvin hyvin passiivisen. Karua.

Kissahäiriön siedätys muuttui kotona ykkösteemaksi kera sheippauksen. Siinä onkin hommaa, mutta valoa alkaa näkyä tunnelin päässä!

Kyllä olikin hyvä koulutustuokio!!!

Seuraavalla viikolla kävimme Kristan ja Annukan kanssa Jessicalla. Mukava päiväreissu, joka alkoi hienosti, kun innoissani katselin muiden treenejä ja kyselin ruutu-neuvoja. Mutta sitten… huomasin, että toteutan treenikaavaa enkä katso koiraa. Ja toinen puoli mun osuudestani uppouduimmekin jälleen tuohon koiran sitoutumiseen ja siihen kuinka olen opettanut sen passiiviseksi… Huaaah! Kauheaa, mutta totuus on joskus.

Kävimme asioita läpi siis sydänjuuria myöden, mutta tärkeintä on, että näen ongelman ja voin ruveta työstämään sitä. Fredde on superhieno koira ja tämä yksi ongelma ei meitä kaada – se on vain työstettävä muiden asioiden lomassa. Sain hirveästi uskonvahvistusta asioihin vaikka takki tyhjenikin kertaheitolla. Kiitos Jessica! Kiitos Krista & Annukka!

Kotona katsoin tilannetta, ja havaitsin, että sheippaussessioissa Fredde kääntyi heti minusta poispäin ja odotti tuossa oudossa asennossa ad 20 s ennen kuin tarjosi muuta! Se siis todella on oppinut, että minusta poispäin kääntyminen on kannattavaa, sillä minä muutun silloin aktiiviseksi ja vedän koiran mukaani… Huoooaaaah!!!! Tukka lähtee päästä!!!

Aloitimme siis alusta. Vahvistin kaikkea minua kohden suuntautuvaa toimintaa ja lopulta katsekontaktia ja sillähän se koira lähti toimimaan. Otin myös ääni-CD:n taustalle käyttöön ja havaitsin, että äänisiedätystäkin täytyy ruveta tekemään…

Näin sujui hyvin muutama päivä, mutta sitten tuli seuraava romahdus, kun keskiviikkotreeneissä olin päivystyksen jälkeen väsynyt, enkä pystynyt prosessoimaan neuvoja järkevästi… ennen kuin reilun vuorokauden viiveellä. Kiitos Mika ja Riitta! Taas ajattelemisen aihetta!

Kotona tulin siihen tulokseen, että yksi osatekijä sitoutumattomuuden taustalla on siinä, että koira saa valita leikkiikö minun kanssani vai ei riippuen lelujen läsnäolosta tai olemattomuudesta… Voitte siis arvata, että koira lopettaa leikin heti, kun lelut menevät piiloon. Se ei siis miellä leikkimistä leikiksi ilman niitä. Yhdenlainen Don’t wanna don’t hafta-tilanne. Tätä rupesin sitten seuraavaksi työstämään ja parissa päivässä tilanne muuttui, niin, että nyt menemme lenkit iloisesti rallattaen ja leikkien, mutta leluja ja nameja tarjoillaan siinä ohessa tosi harvoin.

Koulutus-burn-outissa lähdin sitten Trainer’s Choice kana-koira-kurssille… Yritin myydä paikkaani, mutten (onneksi) onnistunut. Takki tyhjänä päätin lähteä vain aikaa kuluttamaan, kun Mikkokin lähti reissuun. Mutta yllättäin sain Jaanalta monta monta kirkastumista ajatuksiini! Nyt siis treeneihin lisättiin kosketuskeppitreenit kotona ja ulkona lähelläolotreenit. Em. keppileikillä uskoisin saavani muokattua koiran sitoutumista ja toisaalta kasvatettua ruoan arvoa vahvisteena. Lähelläolotreenit ovat sitten vain tosi kivoja! Ja kanojenkin kanssa olin edistynyt sitten viimeisen oikean kanakurssin!!! Pääsin piruetin alkuun molemmilla – ja olin äärimmäisen tyytyväinen itseeni!!! Ihan oikeasti!

Niin tai näin. Paljon on siis taas tapahtunut, mutta onneksi positiiviseen suuntaan. Viikonloppuna koirien kanssa touhuilut sujuivat leikiten. Niiden kanssa lenkkeily on nykyisin äärimmäisen ihanaa, sillä molemmat ovat kuulolla, kukaan ei vedä hihnassa ja aina loppulenkistä ajaudumme hurjaan hihnan tappamisleikkiin molempien kanssa. On aika ihanaa, kun koirat toimivat niin, että ne oikeasti ihan itte haluavat olla mun kanssani!

Ihkulta poistettiin kyljestä patti vajaa 2 viikkoa sitten ja se on ollut aikas rauhallisesti sen vuoksi. Ollaan toki tehty sisällä sheippailuja ja nyt koira osaa jotenkin kääntyä edestä sivulle (vasemmalle) ja viekkuun (oikealle) puolelleni ja aloitettiinhan me jalkojen välissä kävelynkin treenaus. Huisan hauskaa!!! Ihku on niin vaan ihana!